1560 miles, 60 hrs, one toe nail and lots of fun.

Matka Virginiaan ja takaisin tuli tehtyä ja neljä tyttöä suoriutui 1506 mailista(2420km) kunnialla. Kolmen päivän matka itärannikkoa ylös ja alas, oli mukavaa vaihtelua kampuksella oleskelemiselle.

Autollinen tyttöjä lähti matkaan perjantai-illalla. Ensimmäisenä ajopäivänä ei vielä päästy edes pois Floridan osavaltiosta ja päädyimme nukkumaan ensimmäisen yön hotellissa. Hotellin mukaan aamiainen oli laajempi versio perinteisestä "continental-aamiaisesta", joka tässä tapauksessa tarkoitti suurempaa valikoimaa marmelaadeista. Aamiaiseen kuuluvan paahtoleivän lisäksi, neljä vaaleaa tyttöä oli ainoa vaalea asia koko hotellissa.

Seuraavana aamuna lähdimme taas matkaan. Suunnitelmana oli että pysähtyisimme jokaisen osavaltion rajamerkin kohdalle ottamaan kuvan. Tarkasta suunnitelmasta huolimatta, ainoa kuva tuli Virginiasta, ja sekin on otettu liikkuvasta autosta.

Lauantai-iltana saavuimme Danvilleen. En olisi ikinä uskonut, että sinne meneminen voisi olla niin mukavaa. Tuntu tavallaan, että olisi käynyt kotona. Näki kaikki vanhat kaverit sekä kadut ja rakennukset olivat tuttuja. Miamissa taas kun pitää kulkea kartta kädessä jos lähtee koulun ruokalaa kauemmaksi. Jos ihan rehellinen olen, niin ehkä olisin voinu jopa jäädä Danvilleen vielä muutamaksi päiväksi.

Sunnuntaina lähdettiin kohti etelää vasta iltapäivällä ja suunnitelmissa oli pysähtyä Savannahiin hyvissä ajoin ja ehtiä syömään siellä kaupungin down townissa mukava illallinen. Savannahin kyltin ohitimme vasta illalla puoli 10 aikaan illalla, jonka jälkeen avonaisen ravintolan löytäminen oli kuin etsisi hammastikkuja Wal-Martista. Lopulta mukava sushi-ravintola suostui ottamaan meidät sisään ja ohjamaan pöytään. Kymmenen minuutin päästä tarjoilija kuitenkin tuli kertomaan, että keittiö on nyt suljettu, ja seuraavaksi ohjasi meidät ovesta ulos.

Neljä nälkäistä naista ja yksi auto, pakotti jäämään ensimmäiseen avonaiseen ruokapaikkaan, joka tuli kuitenkin vastaan vasta 15 mailin jälkeen, koska pois laskuista oli jätetty McDonalds ja Subway. Päädyimme lopulta Denny'siin ja huokasimme helpotuksesta. Teimme tilauks

en ja elämä taas näytti hetken valoisalta.

Juuri kun luulimme, että tarjoilija toisi ruokia, hän tuli kuitenkin kertomaan pahoitellen, että kokki käveli vihaisena ulos keittiöstä, joten he joutuvat valitettavasti sulkemaan ravintolan. Yksi tytöistämme purskahti itkuun ja alkoi selittää illan tarinaa, jonka tuloksena tarjoilija toi meille lohdutus salaatit talon puolesta. Salaattien jälkeen tarjoilija tulikin pöytään ruokiemme kanssa ja sanoi, että he saivatkin toisen kokin paikalle. Ajomatka jatkui yön yli ja saavuimme maanantaiaamulla 9 aikoihin Miamiin, silmäpussit poskilla roikkuen.

Ehkä koko matkan dramaattisin käänne oli lauantai-iltainen varpaankynnen irtoaminen. Saksalainen, lievästi Budlightia nauttinut David, astui suomalaisen Erikan jalanpäälle ja tuloksena, koko kynsi irtosi juuriaan myöten. Erika makasi kylppärin lattialla jalka pystyssä ja Emilia, muutaman viinilasin jälkeen kumihanskat ja pinsetit kädessä, yritti toimittaa kirurgista toimenpidettä loppuun. Onneksi on kuvia ikuistamassa tragedian.

Ja vielä kampuskuulumiset loppuun;

Kaikki varmasti tietää amerikkalaisten oudon tavan kysyä "How you're doing?" ja sitten kysyjä vaan kävelee ohi, sen enempää kiinnostumatta. Olen pitkään miettinyt, että joku päivä kapinoin sitä vastaan ja alan kertomaan huolistani. No, olin ruokalassa ja samaan vaikaan tiskille osui vanha herra, joka tietysti kysyi tutun kysymyksen. Sen sijaan, että olisin vastannut "Good, and you?" aloinkin puhumaan tämän hetken pahasta addiktiostani pähkinävoihin ja miten sitä ei ole ollenkaan Suomessa ja sitten kun menen joulukuussa Suomeen, niin pitää ottaa monta purnukkaa. Taisin vielä samaan hengenvetoon puhua ilmastoeroista Euroopassa ja Amerikassa. Kaiken tarinoinnin jälkeen, herra sanoi "Okey..." ja lähti pois.