"Life is a beach and then you dive"

Meidän äiti tekee parempaa ruokaa kun teidän koko ruokala yhteensä!

Oleskeli sitten Amerikassa viikon tai vuoden, aina tulee suomalaista ruokaa ikävä. Vaalean leivän ja suklaakeksien keskellä eläminen neljä kuukautta kerrallaan, tuottaa välillä suurta tuskaa ja ilmavaivoja. Osa oppilaiden yleistietämättömyydestä menee varmasti sokerihuurun piikkiin. Ennen lounasaikaa oppilaat näyttää siltä, etteivät he olisi syöneet tai juoneet viikkoon. Oikea syy on kuitenkin sokeritasapainossa ja Oreo-kekseissä; niiden aamuinen vaikutus on loppunut ja energiataso painelee varatankilla.

Välillä tekee itselle pahaa katsoa mitä kaikkea amerikkalaiset ahtaa itseensä. Suurin ongelma on, ettei amerikkalaiset tosissaan tiedä, mitä on terveellinen ruoka ja ymmärrettävästi opiskelukiireiden keskellä, ruuan laadun ja ravintoarvojen tutkiskelu tuntuu toistarvoselta.

Tietenkin osasyy on myös ruuan valmistajassa. Suurin osa opiskelijoista asuu kampuksella, jolloin ruokailusalina toimii koulun cafeteria, mikä on oikeastaan ainoa paikka kampuksella saada ruokaa. Toisin sanoen, opiskelijat on cafeterian armoilla syöden sitä ruokaa, mitä kokki on kunakin päivänä valmistanut. Pääkokkina ei valitettavasti ole italialainen Fabrizio oliiviöljyineen, vaan ihan amerikkalainen James, joka ei ujostele kerman tai juuston suhteen.

Edellisenä päivänä, James oli tainnut olla liian kiireinen pizzauunin kanssa, sillä kanankoipea syödessäni, löysin koivesta kolme sojottavaa sulkaa. Sulat ei ollu mitään söpöjä pinkkejä pääsiäissulkia, vaan pitkiä, piikikkäitä, grillissä paistettuja ja ruskeita sulkia. Yök. Lopetin syömisen siihen ja vein lautasen cafeterian johtajalle. Oletin, että he olisivat nyt edes tarjonneet seuraavan viikon lounaat ilmaiseksi, mutta ruova vaan tokaisi; "Ohho, meillä olikin tänään aamulla vähän ongelmia niiden kanojen kanssa." Jos on ongelmia kanan kanssa, miksi sitä pitää tarjoilla?

Päivä vegaanina on maistunut iduilta, mutta ainakaan cafeterian lihatuotteisiin en enää koske.